4 Kivijauheet

Lan­noi­tuk­seen ja maan­pa­ran­nuk­seen voi­daan käyt­tää eri kivi­la­jeis­ta saa­ta­via kivi­jau­hei­ta. Ne ovat hie­nok­si jau­het­tua ra­vin­ne­pi­tois­ta ki­veä ja yleen­sä kai­vos­toi­min­nan tai kivi­te­ol­li­suu­den sivu­tuot­tei­ta.  Erot kivi­jau­hei­den käyt­tö­ar­vois­sa riip­pu­vat kivi­la­jien eri­lai­ses­ta mi­ne­raa­li­koos­tu­muk­ses­ta.

Kivi­jau­hei­den käy­tön tar­koi­tuk­se­na on täy­den­tää kas­vien muis­ta läh­teis­tä ta­pah­tu­vaa ra­vin­tei­den saan­tia. Kivi­jau­heet si­säl­tä­vät it­ses­sään mer­kit­tä­viä mää­riä ra­vin­tei­ta ja toi­mi­vat si­ten var­si­nai­si­na lan­noit­tei­na. Toi­sek­si kivi­jau­heet toi­mi­vat maan­pa­ran­nus­ai­nei­na.

Kivi­jau­hei­den lan­noi­tus­vai­ku­tus riip­puu kivi­la­jin omi­nai­suuk­sis­ta, ra­vin­ne­pi­toi­suu­des­ta ja ko­vuu­des­ta sekä jau­heen hiuk­kas­koos­ta; mitä hie­nom­mak­si kivi­jau­he on jau­het­tu, sitä no­pe­am­min se vai­kut­taa.

Kivi­jau­hei­den lan­noi­tus­vai­ku­tuk­seen vai­kut­ta­vat myös mer­kit­tä­väs­ti maan ra­vin­ne­pi­toi­suus, hap­pa­muus ja mul­ta­vuus sekä pien­eliö­toi­min­ta. Li­säk­si vil­je­ly­kas­vien kyky va­paut­taa ra­vin­tei­ta niuk­ka­liu­koi­sis­ta läh­teis­tä vaih­te­lee suu­res­ti.

Te­hok­kai­ta kivi­jau­hei­den hy­väk­si­käyt­tä­jiä ovat yleen­sä syvä­juu­ri­set kas­vit ja pal­ko­kas­vit, ku­ten api­lat ja muut nur­mi­pal­ko­kas­vit, pal­ko­vil­jat, me­si­kät, lu­pii­ni ja tat­ta­ri sekä vah­va­juu­ri­set ris­ti­kuk­kai­set. Vil­jois­ta kau­ra ja ruis ovat te­hok­kaam­pia niuk­ka­liu­kois­ten ra­vin­ne­va­ro­jen hy­väk­si­käyt­tä­jiä kuin ohra ja veh­nä.

Kas­vin kun­to, en­nen kaik­kea juu­ris­ton kun­to, vai­kut­taa vil­je­ly­kas­vien ky­kyyn käyt­tää hy­väk­seen kivi­jau­hei­ta. Tuu­hea, hy­vin ke­hit­ty­nyt juu­ris­to pys­tyy hyö­dyn­tä­mään pa­rem­min kivi­jau­hei­den ra­vin­tei­ta kuin niuk­ka juu­ris­to.

Kivi­jau­hei­den käy­tön peri­aat­tee­na on: mitä vil­je­lyn kan­nal­ta ar­vo­kas­ta mi­ne­raa­lia maas­sa on niu­kim­min, niin sitä li­sä­tään. Suo­men maa­perä on usein­kin mel­ko ka­rua. Kivi­jau­hei­den käyt­tö­tar­ve on meil­lä mo­nia ete­läi­sem­piä mai­ta suu­rem­pi. Elo­pe­räi­sil­lä ja kar­keil­la ki­ven­näis­mail­la käy­te­tään ka­lium­pi­toi­sia kivi­jau­hei­ta, ku­ten bi­o­tiit­tia. Kivi­jau­hei­den käy­tön etui­na on mm, että niis­tä ra­vin­teet va­pau­tu­vat luon­nol­lis­ten sää­te­ly­me­ka­nis­mien vä­li­tyk­sel­lä. Ra­vin­tei­den vir­ta ta­pah­tuu ki­ves­tä pien­e­li­ös­tön vä­li­tyk­sel­lä kas­vei­hin. Näin voi­daan vält­tää liu­kois­ten ra­vin­tei­den kor­ke­at pi­toi­suu­det maanes­tees­sä ja nii­den alt­tius huuh­tou­tu­mi­sel­le. Kas­vien ra­vin­ne­suh­teet säi­ly­vät tasa­pai­noi­si­na, kos­ka ns. luk­sus­ot­toa ei ta­pah­du.

4.1 Kalkki ja biotiitti

Ta­val­li­sim­mat neut­ra­loin­ti­ai­neet ovat kal­kit kal­siit­ti ja do­lo­miit­ti. Nii­den vai­ku­tus pe­rus­tuu kar­bo­naat­tei­hin. Kal­ki­tus­ai­nei­ta ovat myös rau­ta- ja te­räs­te­ol­li­suu­den kuo­nat, ma­suu­ni­kuo­na ja te­räs­su­lat­to­kuo­na. Nii­den vai­ku­tus pe­rus­tuu si­li­kaat­tei­hin. Mui­ta neut­ra­loin­tiin käy­tet­ty­jä ai­nei­ta ovat puu- ja puun­kuo­ri­tuh­kat, so­ke­ri­te­ol­li­suu­den jäte­kal­kit ja talk­ki­te­ol­li­suu­den kar­bo­naa­tit.

Tun­ne­tuin kivi­jau­he on kalk­ki­kivi­jau­he, jota käy­te­tään ylei­ses­ti kai­kes­sa maa­ta­lou­des­sa – tar­peen mu­kaan myös luon­non­mu­kai­ses­sa vil­je­lys­sä hap­pa­muu­den sää­te­lyyn. Kal­ki­tus on edul­li­nen mm. sen fos­fo­rin liu­koi­suut­ta pa­ran­ta­van vai­ku­tuk­sen ta­kia.

Pel­to­jen hap­pa­moi­tu­mis­ta ai­heut­ta­vat osal­taan väki­lan­noit­teet, te­ol­li­suu­den ha­pan las­keu­ma ja au­to­jen pako­kaa­sut. Suur­ten sa­to­jen, ku­ten nur­mi­re­hu­jen, pe­ru­nan ja so­ke­ri­juu­rik­kaan pois­vien­ti pel­lol­ta hap­pa­moit­taa maa­ta eli li­sää vety­i­o­nien mää­rää maas­sa.

Toi­nen ylei­nen kivi­jau­he on bi­o­tiit­ti. Sen maan­pa­ran­nus­vai­ku­tus pe­rus­tuu kal­ki­tus­vai­ku­tuk­seen, joka on noin kol­man­nes kal­kin kal­ki­tus­vai­ku­tuk­ses­ta. Bi­o­tiit­ti ja sen ra­pau­tu­mis­tuot­tee­na syn­ty­vä il­liit­ti li­sää­vät maan ky­kyä va­ras­toi­da ka­liu­mia ja am­mo­niu­mia hila­vä­lei­hin. Bi­o­tii­tin käyt­tö pa­ran­taa näin maan ra­vin­tei­den va­ras­toi­mis­ky­kyä.

Bi­o­tiit­ti pa­ran­ta­nee myös kar­kei­den mai­den ve­den va­ras­toin­ti­ky­kyä. Elo­pe­räi­sil­lä mail­la bi­o­tiit­ti li­sää maan läm­pi­myyt­tä. Bi­o­tii­tin käyt­tö vas­taa näin maan­pa­ran­nus­toi­men­pi­tee­nä pit­käl­ti sa­veus­ta ja kal­ki­tus­ta.

Bi­o­tii­til­la on myös mui­ta vai­ku­tuk­sia. Sitä käy­tet­tä­es­sä kas­vus­ton ra­vin­ne­suh­teet säi­ly­vät tasa­pai­noi­si­na, kos­ka ka­liu­min luk­sus­ot­toa ei ta­pah­du. Nur­mi­rehu on näin eläi­mil­le ter­veel­li­sem­pää. Myös maan vil­ja­vuus säi­lyy pa­rem­pa­na. Bi­o­tiit­ti yk­sin­ker­tais­taa lan­noi­tus­ta, kos­ka se voi­daan le­vit­tää yh­del­lä ker­taa pel­to­vil­je­lys­sä koko vil­je­ly-kier­rol­le ja puu­tar­ha­vil­je­lys­sä koko kas­vu­kau­dek­si. Bi­o­tiit­ti ei nos­ta joh­to­lu­kua eikä häi­rit­se kas­vien ve­den ot­toa.

Vii­si syy­tä kal­ki­ta

Pien­e­li­öt, eri­tyi­ses­ti bak­tee­rit, viih­ty­vät ja toi­mi­vat par­hai­ten kun pH on 6,5 vai­heil­la. Hap­pa­mas­sa maas­sa pien­eliö­toi­min­ta ja sen myö­tä ra­vin­tei­den va­pau­tu­mi­nen elo­pe­räi­ses­tä ai­nek­ses­ta hi­das­tuu.

Maan ra­ken­ne, jos maas­sa on run­saas­ti kal­siu­mia. Kal­siu­min vai­ku­tus ra­ken­tee­seen on sel­vin savi­mail­la. Savi­hiuk­ka­set py­sy­vät kal­siu­min an­si­os­ta lu­jem­min kiin­ni toi­sis­saan ja mu­ruis­ta tu­lee kes­tä­viä.

Ra­vin­tei­den käyt­tö­kel­poi­suus par­haim­mil­laan pH:n ol­les­sa 6,0-7,0. Hap­pa­mas­sa esi­mer­kik­si fos­fo­ria ja mag­ne­siu­min liu­koi­suus vä­he­nee no­pe­as­ti. Hap­pa­mas­sa fos­fo­ri muo­dos­taa vai­ke­a­liu­koi­sia yh­dis­tei­tä alu­mii­nin sekä rau­dan kans­sa. Al­hai­ses­sa pH:ssa myös maa­hiuk­kas­ten kyky pi­dät­tää ra­vin­tei­ta vä­he­nee ja huuh­tou­tu­mat li­sään­ty­vät. Kun pH nou­see pääl­le 7, muu­ta­mien hi­ven­ai­nei­den ku­ten man­gaa­nia ja boo­rin liu­koi­suus vä­he­nee.

Ras­kas­me­tal­lit si­tou­tu­vat. Kun pH on alle 5,5 alu­mii­nin ja mo­nien ras­kas­me­tal­lien liu­koi­suus li­sään­tyy ja nii­tä ker­tyy myös kas­vei­hin. Sato las­kee, kun maa­pe­rän kor­ke­at liu­koi­sen alu­mii­nin pi­toi­suu­det va­hin­goit­ta­vat kas­vien juu­ria ja nii­den ra­vin­tei­den­otto häi­riin­tyy.

Kal­siu­min ja mag­ne­siu­min puut­teen pois­ta­mi­nen. Sekä kal­sium että mag­ne­sium ovat myös ta­val­li­sia kas­vin­ra­vin­tei­ta. Kor­ja­tun sa­don mu­ka­na nii­tä kul­keu­tuu pois pel­lol­ta. Kum­paa­kin ra­vin­net­ta myös huuh­tou­tuu pel­loil­ta huo­mat­ta­via mää­riä. Api­lan vil­je­lyl­le sekä kal­sium että mag­ne­sium ovat tär­kei­tä ra­vin­tei­ta. Puu­te on ta­val­li­sin­ta kar­keil­la ki­ven­näis­mail­la.

4.2 Fosforimineraalit

Fos­fo­ri­mi­ne­raa­lit ja­e­taan alku­pe­rän­sä pe­rus­teel­la ns. peh­mei­siin raa­ka­fos­faat­tei­hin, jot­ka ovat or­gaa­nis­ta alku­pe­rää sekä ko­viin raa­ka­fos­faat­tei­hin, jot­ka ovat mag­maat­tis­ta alku­pe­rää. Ko­via raa­ka­fos­faat­te­ja ni­mi­te­tään apa­tiit­ti­mi­ne­raa­leik­si.

Apa­tii­tin fos­fo­rin liu­koi­suus on sel­väs­ti al­hai­sem­pi kuin raa­ka­fos­faa­tin. Apa­tii­tin kal­ki­tus­vai­ku­tus vas­taa suun­nil­leen kal­kin kal­ki­tus­vai­ku­tus­ta, mut­ta se vai­kut­taa huo­mat­ta­vas­ti hi­taam­min.

Maan pH vai­kut­taa mer­kit­tä­väs­ti raa­ka­fos­faa­tin liu­koi­suu­teen. Hap­pa­mil­la mail­la (pH alle 5,5) ai­koi­naan käy­tös­sä ol­lut hie­no­fos­faat­ti liu­ke­ni mer­kit­tä­väs­ti suo­raan­kin kas­vien käyt­töön.

Raa­ka­fos­faat­tia ky­ke­ne­vät hyö­dyn­tä­mään par­hai­ten pal­ko­kas­vit, tat­ta­ri ja si­nap­pi. Puna-api­la­nur­men pe­rus­lan­noit­teek­si hie­nok­si jau­het­tua raa­ka­fos­faat­tia voi­daan käyt­tää suo­raan pel­toon le­vi­tet­ty­nä.  Maan pien­eliö­toi­min­ta, en­nen kaik­kea sie­ni­juu­ret ja lie­rot pa­ran­ta­vat kas­vien fos­fo­rin saan­tia raa­ka­fos­faa­teis­ta.

Kom­pos­toin­ti pa­ran­taa raa­ka­fos­faa­tin liu­koi­suut­ta, myös apa­tii­tin kom­pos­toin­ti pa­ran­taa alus­ta­vien tu­los­ten mu­kaan sen liu­koi­suut­ta. Kom­pos­tin vil­kas pien­eliö-toi­min­ta liuot­taa fos­fo­ria kas­vien käyt­töön. Kom­pos­toin­tia var­ten apa­tiit­ti voi­daan le­vit­tää jo kar­ja-suo­jas­sa lan­nan se­kaan.

Raa­ka­fos­faat­tien avul­la ei voi­da pois­taa akuut­tia fos­fo­rin puu­tet­ta nii­den hi­das­liu­koi­suu­den ta­kia tai kos­ka tar­vit­ta­vat käyt­tö­mää­rät oli­si­vat koh­tuut­to­man suu­ria. On muis­tet­ta­va, että kal­ki­tuk­sel­la voi­daan pa­ran­taa maan omien fos­fo­ri­va­ro­jen käyt­tö­kel­poi­suut­ta. Or­gaa­ni­seen ai­nek­seen si­tou­tu­nut fos­fo­ri on mer­kit­tä­vin me­ne­tel­mä tur­va­ta kas­vien akuut­ti fos­fo­rin tar­ve.

4.3 Lihaluujauho

Luu­jau­hot ovat eläin­ten luis­ta, sar­vis­ta ja muis­ta teu­ras­jät­teis­tä val­mis­tet­tu­ja elo­pe­räi­siä lan­noi­te­ai­nei­ta. Sitä on muo­dos­tu­nut sii­tä asti, kun ih­mi­set ovat käyt­tä­neet eläi­miä ra­vin­nok­seen.  Jäl­jel­le jää­nyt ai­nes on kui­vat­tu ja jau­het­tu lan­noit­teek­si. Luu­jau­ho on­kin yksi van­him­pia lan­noit­tei­ta.

Liha­luu­jau­ho (N-P 8-6) on or­gaa­ni­nen sivu­tuo­te­lan­noi­te, jon­ka ty­pen ja fos­fo­rin mää­rät vaih­te­le­vat jon­kin ver­ran val­mis­tus­e­rien vä­lil­lä. Typ­pi­mää­rä on kes­ki­mää­rin 8–9 % ja fos­fo­ri­pi­toi­suus 5–6 %. Li­säk­si liha­luu­jau­ho si­säl­tää 12–13 % kal­siu­mia, 0,5 % ka­liu­mia ja moni­puo­li­ses­ti hi­ven­ai­nei­ta. Ty­pes­tä 20–25 % on vesi­liu­kois­ta am­mo­nium­typ­peä. Liha­luu­jau­hon fos­fo­ri ei kui­ten­kaan liu­ke­ne ve­teen, sil­lä se on si­tou­tu­nee­na kal­sium­si­dok­siin, jois­ta fos­fo­ri va­pau­tuu par­hai­ten hap­pa­mas­sa maa­pe­räs­sä.

Nii­den fos­fo­ri­lan­noi­tus­vai­ku­tus on apa­tiit­tiä no­pe­am­pi. Var­sin­kin puu­tar­ha­kas­veil­le nii­tä voi­daan käyt­tää fos­fo­ri­köy­hil­lä mail­la noin 200–500 kg/ha ri­kas­ta­maan kom­pos­tia. Eri­tyi­ses­ti run­saam­min fos­fo­ria vaa­ti­vat kas­vit, ku­ten si­pu­li ym. hyö­ty­vät luu­jau­hei­den suh­teel­li­sen help­po­liu­koi­ses­ta fos­fo­ris­ta. Sar­veis­luu­jau­he sekä liha­luu­jau­he si­säl­tä­vät fos­fo­rin li­säk­si myös typ­peä. Nii­den so­pi­va käyt­tö­mää­rä on noin 200–500 kg/ha.

Liha­luu­jau­ho on or­gaa­ni­nen ja pit­kä­vai­kut­tei­nen lan­noi­te. Liha­luu­jau­hon fos­fo­rin lan­noi­tus­vai­ku­tus li­sään­tyi toi­se­na ja kol­man­te­na vuo­te­na. Kas­vien saa­ma fos­fo­ri­mää­rä oli­kin liha­luu­jau­ho­lan­noi­tuk­sel­la kol­men vuo­den kes­ki­ar­vo­na yhtä suu­ri kuin kei­no­lan­noit­teil­la. Liha­luu­jau­hon fos­fo­ri­lan­noi­tus­vai­ku­tus säi­lyy ai­na­kin kol­mes­ta vii­teen vuot­ta.  Se­koit­ta­mal­la liha­luu­jau­hoa esi­mer­kik­si bi­o­tiit­tiin, saa­daan te­ho­kas ja pit­kä­vai­kut­tei­nen lan­noi­te. Lan­noit­teen ra­vin­teet va­pau­tu­vat kas­vien käyt­töön 3-5 vuo­den ai­ka­na ja sa­mal­la lan­noi­te yllä­pi­tää maan vil­ja­vuut­ta.

4.4 Puun tuhka

Puun tuh­ka on moni­puo­li­nen kal­ki­tus­aine ja hi­ven­lan­noi­te. Pää­ra­vin­teis­ta sii­nä on en­nen kaik­kea ka­liu­mia ja fos­fo­ria. Tuh­kien käyt­töä saat­taa ra­joit­taa nii­den si­säl­tä­mät ras­kas­me­tal­lit, min­kä ta­kia ana­lyy­si­tu­lok­set on han­kit­ta­va en­nen tuh­kan käyt­töä. Myös puun kuo­ri­tuh­kien käyt­töä ra­joit­taa usein nii­den mel­ko kor­ke­at kad­mium­pi­toi­suu­det. Puun tuh­kaa käy­te­tään lä­hin­nä pe­rus­hi­ven­lan­noi­tuk­seen.